Yhteiskunnallisen muutoksen ajaminen informaatiotulvan ja monikriisin keskellä vaatii henkistä resilienssiä ja myötätuntotaitoja

Viime vuoden syyskuussa eduskuntatalon pylväiden töhrimisestä nousseet uutisoinnit ovat osoitus, kuinka median tapa luoda klikkiotsikoita mitättömistä asioista monivyyhtisen kriisin keskellä vie huomion pois tärkeistä asioista. Mediassa otsikot täyttyivät eduskuntatalon pylväiden putsauksen haasteista. Median ja joidenkin politikkojen suhtautuminen Elokapinan ja ruotsalaisen Återställ Våtmarker ympäristöjärjestön eduskuntalon pylväinen töhrimiseen oli täysin ylimitoitettua. Iskun tavoite olikin herättää median kiinnostus, joten siinä mielessä se oli onnistunut. Tosin median, joidenkin poliitikkojen ja kansalaisten vastaukset töhrimiseen eivät olleet kovin myötämielisiä. Isku ei siten välttämättä lisännyt painetta Suomen valtiolle luopua turpeen nostosta Suomessa ja Ruotsissa, mikä oli iskun pääasiallinen tavoite.

Turvetuotannosta on ollut muutenkin keskustelua vuosia ja turpeen osuus energiantuotannossa onkin vähentynyt jo merkittävästi. Turpeen hyödyntämiseen liittyy myös paljon avoimia kysymyksiä, kuten korvaavien tuotteiden kehittäminen ja alueelliset työllisyysvaikutukset. Olen työskennellyt ilmastokysymysten parissa pitkään ja uskon, että kansalaistottelemattomuuttakin tarvitaan muutoksen ajamisessa. Kansaislaistottelemattomuuteen perustuvan toiminnan avulla pystytään luomaan painetta päättäjille, joka taas parantaa perinteisten ympäristöjärjestöjen neuvotteluasemaa. Muutosvaatimukset pitäisi vaan olla linjassa mielenilmauksen mittakaavan kanssa. Tässä kohtaa mielenilmaus oli melko radikaali ja muutosvaatimus oli melko vaatimaton huomioiden hallituksen kaikki muut ilmastonmuutoksen ja luontokadon hillintää vaikeuttavat ja hidastavat toimet.

Median ja kansalaisten reaktioista huomaa, kuinka vaikeaa tärkeiden asioiden tuominen otsikoihin ja ihmisten tietoisuuteen oikeasti on. Eduskuntatalon pylväiden töhrimiskohun aikaan julkaistiin kaksi ilmastonmuutoksen hillintään ja luontokatoon liittyvää raporttia. Maailman ilmaston tila 2024 -raportissa nostettiin esille, että olemme peruuttamattoman ilmastokatastrofin partaalla, siirtymässä ilmastokriisin kriittiseen ja arvaamattomaan uuteen vaiheeseen. Lisäksi julkaistiin WWF:n Living Planet 2024 -raportti, joka seuraa maapallon luonnon monimuotoisuuden tilaa ja arvioi ihmisen toiminnan vaikutuksia luontoon. Raportin mukaan selkärankaisten villieläinten populaatiot ovat pienentyneet keskimäärin 73 prosentilla 50 vuodessa. Edellä mainitut raportit saivat hyvin vähän huomioita mediassa ja kansalaisten reaktiot niihin olivat vaatimattomia.

Kärsimyskuvailut ja katastrofiuhkailut eivät riitä herättämään ihmisten huomiota

Yhtenä haasteena huomion herättämisessä on, että elämme monivyyhtisessä kriisissä eli samanaikaisesti on meneillään monia globaaleja ja yhteiskunnallisia kriisejä. Uutiset ovat täynnä kärsimyksen kuvailua ja kärsimyksestä on tullut uutismedioiden sisäänheittotuote. Tällä en tarkoita, etteikö maailmassa olisi hyvin paljon myös tarpeetonta kärsimystä. Median tapa mässäillä kärsimyksellä on kuitenkin hyvin kyseenalainen tapa herättää ihmisten huomiota. Epäilen, että se on myös johtanut siihen, että monet ovat jo täysin turtuneita lukemaan ja katsomaan kärsimyskuvailuja mediassa. Sama turtumus näkyy myös ihmiskuntaa uhkaavista katastrofeista uutisoitaessa. Tällä hetkellä on niin paljon uhkia, että monet ihmiset ovat jo turtuneet jatkuvaan katastrofeilla uhkailuun. Toisaalta on myös paljon ihmisiä, jotka kokevat jo ennestään ahdistusta vallitsevista uhkista ja ahdistuvat “katastrofituutisoinneista” entisestään. Ahdistus johtaa usein lamaantumiseen toimintaan tarttumisen sijaan.

Olen pohtinut erilaisia huomion herättämisen keinoja ja tutustuin seuraamani buddhalaisen yhteisön kautta myös Vietnamin sodan aikaiseen poliittiseen vaikuttamiseen. Seuraamani yhteisön perustaja Thich Nhat Hanh toimi kahden Vietnamin sodan aikaan rauhanaktivistina. Thich Nhat Hanhilla oli läheiset suhteet Martin Luther Kingiin, jotka yhdessä pyrkivät saamaan Yhdysvaltoja luopumaan sotatoimista Vietnamissa sekä saamaan Pohjois-Vietnamin ja Etelä-Vietnamin välille rauhan. Heidän vaikuttamiskeinot olivat maltillisia, mutta molemmat heistä olivat hyviä neuvottelijoita ja puhujia, ja he saivat aikaan paljon huomiota. Vietnamin sodan aikaan toteutettiin toisaalta myös rankempia vaikuttamiskeinoja, jotka olivat yksittäisten ihmisten tekemiä mielenilmaisuja. Radikaaleimpia keinoja olivat buddhalaisten munkkien ja nunnien harjoittamat itsensäpolttamiset. Niiden tarkoituksena oli uhrata itsensä, jotta he voisivat näinkin radikaalilla keinoilla herättää huomiota ja myötätuntoa vietnamilaisten kärsimykselle.

Monille Vietnamin sodan uutiskuvista mieleen painuvin kuva on liekkien keskellä olevasta munkista. Tuohon aikaan uutiset eivät täyttyneet “kärsimyskuvista” kuten nykypäivänä. Kyseisellä radikaalilla teolla ja siitä otetulla uutiskuvalla olikin suuri merkitys Yhdysvaltojen vetäytymiselle Vietnamista. Täytyy kuitenkin samalla todeta, että samaan aikaan tapahtui useita itsensäpolttamisia Vietnamissa ja Yhdysvalloissa, jotka eivät nousseet uutisotsikoihin. Eli kärsimysuutisoinnin määrässä tapahtuneet muutokset eivät täysin selitä, miksi jostain tapahtumasta nousee globaali ilmiö joistain toisista taas ei.

Seuraamassani buddhalaisessa yhteisössä itsensä polttaminen nousi keskustelun aiheeksi uudestaan pari vuotta sitten, kun yhdysvaltalainen ilmastoaktivisti Wynn Alan Bruce poltti itsensä hengiltä Washingtonissa korkeimman oikeuden rakennuksen edessä. Uutisissa teko herätti hyvin vähän huomiota ja se oli yksi pieni uutinen muiden uutisten joukossa. Huomion herättämisen keinona teko ei siten ollut tehokas. Myöhemmin on selvinnyt, että teko oli kuitenkin todennäköisesti hyvin harkittu, eikä tekijä esimerkiksi kärsinyt mielenterveysogelmista. Seuraamassani buddhalaisessa yhteisössä ymmärrettiin hänen tekoa, mutta samalla korostettiin, ettei itsensä vahingoittaminen ole buddhalaisten oppien mukaista toimintaa.

Uhrautuminen ei ole terve tapa parantaa maailmaa

En lähde arvaamaan hänen tekonsa taustoja enempää, mutta pitkän linjan henkisenä harjoittajana voin kuvitella millaisia ajatuksia hän on saattanut käydä läpi. Olen harjoittanut mindfulnessia vuodesta 2014 lähtien ja buddhalaisuuteen perustuvia oppeja vuodesta 2018 lähtien. Olen tehnyt aktiivisesti poliittista vaikuttamista vuodesta 2015 lähtien. Olen kärsinyt todella vahvaa maailmantuskaa monesti. Epätoivo on myös kasvanut vuosi vuodelta vaan pahemmaksi, mutta henkisen harjoittamisen myötä minulla on kuitenkin ollut keinot sen käsittelyyn. Olen tuntenut usein myös vahvaa merkityksettömyyttä ja kokenut suorastaan sairasta vastuuta maailman tilanteesta. Merkityksettömyydestä kumpuavan kipuilun keskellä ajatus itsensä uhraamisesta kärsivien olentojen pelastamiseksi tuntuu houkuttelevalta vaihtoehdolta.

Uhrautuminen ei kuitenkaan kaikilla tarkoita oman hengen riistämistä vaan myös oman terveyden ja elämänsä uhraaminen muutoksen ajamiseksi on samanlaista epätervettä uhrautumista. Sitä näkee aktivistipiireissä hyvin paljon. Se johtaa usein uupumukseen ja sitä kautta elämänilon menettämiseen. Uhrautumiseen perustuvasta mentaliteetistä käsin tehty aktivismi ei useinkaan ole kovin vaikuttavaa, koska se johtaa usein vihamieliseen syyttelyyn ja sitä kautta pahentaa vastakkainasetteluita. Vastakkainasettelu taas usein pahentaa polarisaatiota ja polarisaatio vaikeuttaa yhteiskunnallisen muutoksen ajamista entisestään.

Olen itsekin sortunut uhrautumismentaliteettiin vaikuttamistyössäni. Se johti henkiseen pahoinvointiin ja haasteisiin läheisissä ihmissuhteissa. Uhrautumismentaliteetistä käsin tehdyssä vaikuttamistyössä ikäänkuin odottaa koko ajan, että “maailma tulisi valmiiksi”, jotta voisin elää sellaista elämää kuin oikeasti haluaisin. Tuollaisessa mentaliteetissä eläminen on hyvin uuvuttavaa ja lopulta itsellekin tuli fyysinen ja emotionaalinen uupumus. Olen henkisen harjoittamisen aloittamisesta lähtien seilannut emotionaalisen ylikuormituksen ja nihilismin välissä. Minun kohdalla nihilismi ei tarkoita, ettenkö välittäisi muiden kärsimyksestä. Minun on vaan pakko välillä ottaa etäisyyttä muiden kärsimykseen ja keskittyä omaan hyvinvointiini.

Omasta hyvinvoinnista huolehtiminen on aktivismia

Yksi kestävän kehityksen edistämisen kannalta keskeinen ikuisuuskysymys tuntuu olevan, mistä muutos pitäisi lähteä. Kestävää kehitystä on yritetty edistää lähinnä poliittisilla ja rakenteellisilla uudistuksilla. Kestävässä kehityksessä on saavutettu varsinkin sosiaalisen kestävyyden osalta hyviäkin tuloksia, mutta tällä hetkellä mennään kovaa vauhtia kestämättömän kehityksen suuntaan. Uskallan väittää, että keskeinen syy kestämättömän kehityksen nousuun on ihmisten pelkojen aiheuttamat reaktiot. Monille saavutetuista eduista luopuminen tuntuu liian pelottavalta, minkä takia tarraudutaan epätoivoisiin keinoihin pitää saavutetut edut itsellään.

Monista tutkimuksista on kuitenkin tullut entistä selkeämpi viesti siitä, että nykyisten elämäntapojen on muututtava, jos haluamme pysyä edes jotenkin ekologisisa rajoissa ja samalla pitää kiinni myös sosiaalisista tavoitteista. Siksi tarvitaan myös uusien elämäntapojen pioneerejä, jotka haastavat totuttuja elämäntapoja. Nykyisiin elämäntapoihin vaikuttaa merkittävästi kapitalismi, jossa talouskasvun edistämiseksi oman hyvinvoinnin parantaminen pitäisi johtaa tuottavuuden parantumiseen. Omasta hyvinvoinnista huolehtiminen itsensä, muiden ihmisten ja muiden eliölajien hyvinvoinnin parantamiseksi onkin jo itsessään aktivismia.

Buddhalaisuudessa yhteiskunnallinen muutos lähtee itsestä eli siellä ajatellaan oman henkisen muutoksen kautta pystyy tuomaan positiivista muutosta omiin yhteisöihin. Keskeisenä tavoitteena on tietoisuustaitojen parantaminen, mikä johtaa myös myötätuntotaitojen kehittymiseen. Oma kokemukseni on, että omalla henkisellä muutoksella on ollut positiivinen vaikutus ihmissuhteisiini ja sitä kautta myös joihinkin yhteisöihin. Tosin tietoisuustaitojen parantumisen myötä on tullut myös lieveilmiönä välillä sairasta vastuuta toisten kärsimyksestä, josta mainitsin aiemmin. Vallitsevassa maailmantilanteessa on hyvin vaikea pysyä positiivisena ja energisenä. Onkin hyvä sallia itselleen myös lepoa ja nauttia sellaisista asioista, mitkä tuovat itselle hyvää oloa tiedostaen kuitenkin niiden vaikutukset muihin ihmisiin ja eliölajeihin. Kestävissä elämäntavoissa laiskottelu ja ihmissuhteiden ylläpito on sellaisia asioita, mihin tulisi panostaa enemmän materiaalisen kulutuksen sijaan.

Vaikka tietoisuustaitojen opettelussa on myös lieveilmiöitä uskon silti, että tietoisuustaidot ovat keskeinen tekijä kestävän kehityksen edistämisessä. Yksi keskeinen syy siihen on, että tietoisuustaidot ovat tie myötätuntotaitojen ja ymmärryksen kehittymiseen, jotka taas ovat keskeisiä tekijöitä kestävän kehityksen edistämiseksi. Pyrinkin myös vaikuttamistyössäni noudattamaan buddhalaisuudesta tulleita oppeja kuten myötätuntoa ja ymmärrystä kaikkia kohtaan ja erityisesti itseä kohtaan. Samanlaista henkistä muutosta voi toteuttaa hyvin monella tavalla, eikä kaikkien tarvitse ottaa oppejaan buddhalaisuudesta.

Myötätunnon ja ymmärryksen luominen vaikuttamistyössä ei ole helppoa varsinkin, kun haluaa pitää samanaikaisesti kiinni omista arvoista ja näkemyksistä. Joissain tilanteissa ymmärryksen luominen saattaa näyttäytyä joillekin myönnytyksenä tai jonkun haitallisen toimintatavan tai teon hyväksymisenä. Buddhalaisuuden opeissa ei tuomita ihmistä vaan teot. Syy kyseiseen ajattelutapaan on, että ihmiset eivät ole pahoja, vaan osa ihmisistä tekee toisille haitallisia tekoja oman henkisen pahoinvoinnin ja tiedostamattoman ja opitun käytöksen seurauksena. Ihmisten perimmäiseen hyvyyteen on perehdytty Ruther Bregmanin Hyvän historia -kirjassa sekä Mathieu Richardin Altruism -kirjassa. Molemmissa on lukuisia tutkimuksiin perustuvia näyttöjä ihmisten perimmäisestä motivaatiosta pyrkiä tekemään hyvää. Se, mikä on kenenkin mielestä hyvän tekemistä, ja millä keinoin hyvän tekemiseen pitäisi pyrkiä onkin toinen kysymys. Tätä kysymystä pohdin seuraavassa blogijutussa, jossa perehdyn Ruther Bregmanin Moraalinen kunnianhimo -kirjan synnyttämiin ajatuksiin.

Kirjoittaja:
Timo Kuusiola, Creaturan puheenjohtaja ja toiminnanjohtaja