Kestävän kehityksen tavoitteiden saavuttaminen vaatii aktiivisen kansalaisyhteiskunnan lisäksi kulttuurillisen ja henkisen muutoksen kautta syntyvää arvojen muutosta

Kestävä kehitys on tällä hetkellä suurissa vaikeuksissa. Sosiaalisessa kestävyydessä olemme saavuttaneet merkittäviä tuloksia, mutta viime aikoina kehitys on mennyt myös sosiaalisen kestävyyden osalta huononpaan suuntaan. Ekologisen kestävyyden osalta olemme jo kriisivaiheessa, jossa planetaariset rajat on jo ylitetty lähes kaikilla mittareilla. Ekologinen kriisi asettaa yhteiskunnille valtavan muutostarpeen. Tätä muutostarvetta kutsutaan kestävyysmurrokseksi. Kestävyysmurroksessa pitäisi samanaikaisesti saada yhteiskuntien päästöt ja luonnonvarojen kulutus planeetan asettamiin rajoihin sekä huolehtia luonnon monimuotoisuuden säilymisestä ja ennallistamisesta niin, että muutos olisi sosiaalisesti ja kulttuurisesti kestävä.

Kaikissa yhteiskunnallisissa muutoksissa tuntuu olevan ikuinen “muna-vai-kana”- ongelma eli kysymys siitä pitäisikö muutos lähteä poliittisesta päätöksenteosta vai kansalaisista. Edustuksellisessa demokratiassa muutoksen aikaansaaminen on lähes mahdotonta, jos riittävän monia kansalaisia ei saada kannattamaan muutosta. Yleisissä kyselyissä ihmiset ovat hyvin myötämielisiä kunnianhimoisemmalle ilmasto- ja ympäristöpolitiikalle, mutta toimiin, jotka osuvat omiin etuihin, suhtaudutaan huomattavasti kielteisemmin. Siksi tarvittaisiin myös muutosta ihmisten asenteissa ja arvoissa, joka on usein rakenteellisia muutoksia hitaampi ja vaikeammin toteutettava yhteiskunnallinen muutos.

Lisähaasteen tuo vielä vallitseva talousjärjestelmä, joka vaikuttaa merkittävästi ihmisten käyttäytymiseen ja yhteiskuntien toimintaan. Oma näkemykseni on, että muutoksen pitäisi olla systeemistä eli sitä pitäisi tapahtua kaikilla tasoilla. Vallitseva talousjärjestelmä korostaa yksityisen pääoman kasvattamista, minkä takia talousjärjestelmän muuttaminen on myös yksi systeemisen muutoksen kannalta kriittinen muutos.

Uudenlaisten ekologisesti ja sosiaalisesti kestävien menestystarinoiden synnyttämiseen tarvitaan moraalista kunnianhimoa, jota Ruther Bregman on käsitellyt uusimmassa kirjassaan Moraalinen kunnianhimo. Tähän liittyy kuitenkin useita haasteita, joita kirjassa myös jonkin verran sivuttiin. Moraalisesti kunnianhimoisilla ihmisillä voi olla hyvin erilaisia tavoitteita, koska moraalikäsitys on hyvin erilainen eri ihmisillä. Siksi yksi merkittävin haaste on, miten ihmiset saadaan valitsemaan kestävän kehityksen mukainen moraalikäsitys. Toinen vaikea kysymys on se, miten ihmiset saadaan toimimaan kestävän kehityksen mukaisesta moraalisesta kunnianhimosta käsin.

Bregmanin ehdotukset edellä mainittuihin kysymyksiin eivät olleet kovin vakuuttavia. Bregmanin ehdotukset perustuvat esimerkin voimaan eli siihen, että toimimalla moraalisesti kunniahimoisemmin, luo samalla esimerkinomaisesti ympärilleen moraalista kunnianhimoa. Ihmisten tavasta kopioida toisten toimintatapoja on tutkimuksiin perustuvaa dataa Ruther Bregmanin Hyvän historia -kirjassa. Kyseinen havainto onkin hyödyllinen muutoksen ajamisessa, mutta tällä hetkellä on jo paljon ihmisiä, joiden moraalinen kunnianhimo on jossain määrin jopa hieman liian korkealla. Tässä väitteessä viittaan muun muassa aktivisteihin ja yhteiskunnallisiin vaikuttajiin, jotka usein uhraavat oman hyvinvointinsa muutoksen ajamiseksi. Tästäkin on varoittavia esimerkkejä myös Bregmanin Moraalinen kunnianhimo -kirjassa.

Arvoihin liittyvät kiistat tekevät muutoksen ajamisesta haastavaa

On myös relevantti kysymys, omaksuvatko ihmiset toisten ihmisten arvoja samalla tavalla kuin käytöstapoja. Hyvän historia -kirjassa esitetyt tutkimukset viittasivat vain sosiaalisen oppimiseen eli toisten käytöstapojen kopioimiseen, mutta se ei tarkoita toisen arvojen omaksumista. Tästä esimerkkinä voidaan pitää Suomessa käytävää keskustelua moraalisista kysymyksistä. Suomessa poliittiset kiistat ovat tällä hetkellä kytkeytyneet vahvasti arvokysymyksiin, jossa vastakkain ovat liberaalit arvot ja kristinuskoon perustuvat konservatiiviset arvot. Moni konservatiivisiin arvoihin tukeutuva pitää itseään moraalisesti hyvinkin kunnianhimoisena. Tästä huolimatta konservatiiset arvot ovat kuitenkin vahvassa ristiriidassa ihmisoikeuksien, globaalin oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon kanssa.

Moraalisen kunnianhimo johtaa usein myös toisten moralisointiin. Tästä Bregmanin mukaan tulisi pidättäytyä eli hän kehoittaa kirjassaan vain kehittämään omaa moraalista kunnianhimoaan. Kyseenalaistan kuitenkin hieman Bregmanin näkemystä. Nimittäin epäasiallista käytöstä ei kuitenkaan pitäisi myöskään normalisoida, koska edellä mainittu ihmisten tapa kopioida toisten käytöstapoja toimii myös ei toivottujen käytöstapojen kohdalla. Eli jos epäasiallista käytöstä ei moralisoida, niin se johtaa helposti siihen, että monet muutkin saattavat alkaa toimimaan epäasiallisesti. Pitäisi kuitenkin olla tarkkana siinä, mihin toisilta vaadittavan moraalisen kunnianhimon rajan vetää.

Vihervasemmistopiirejä on osiltaan ihan syystä kritisoitu liiallisesta moralisoinnista, koska siellä saatetaan sulkea yhteisön ulkopuolelle ihmisiä, joiden moraalinen kunnianhimo ei vastaa yhteisön kriteerejä. Myös aktivistipiireissä tapahtuu samanlaista ulossulkemista ja myös yhteisön sisäistä moralisointia. Olen itse toiminut aktivistipiireissä lähes kymmenen vuotta, ja olen itsekin kokenut yhteisön sisäistä moralisointia ja näkemysteni sivuuttamista, siitä huolimatta, että oma moraalisen kunnianhimon tasoni on todella korkealla. Vihervasemmisto- ja aktivistipiireissä olisikin syytä katsoa peiliin ja miettiä omia toimintatapojaan ja sisäistä ilmapiiriä, jotta yhteisöt olisivat houkuttelevampia, jolloin sitä kautta voitaisiin saada enemmän ihmisiä mukaan kestävyysmurroksen edistämiseen.

Moraalisen kunnianhimon valjastaminen vaikuttavaksi toiminnaksi ei ole helppoa

Moraalisen kunnianhimon omaksuminenkaan ei riitä vaan moraalinen kunnianhimo pitää pystyä valjastamaan vaikuttavaksi toiminnaksi. Tästäkin on Bregmanin Moraalinen kunnianhimo -kirjassa useita esimerkkejä. Esimerkit nojasivat historiassa tapahtuneisiin suurin yhteiskunnallisiin muutoksiin, jotka usein liittyivät tasa-arvokysymyksiin kuten vaikka Marthin Luther Kingin työ rotuerottelua vastaan. Elämme tällä hetkellä kuitenkin täysin erilaisessa maailmassa, jossa on samanaikaisesti sellaisia eksistentiaalisia kriisejä, joita ihmiskunta ei ole koskaan aiemmin kohdannut. Siksi vaikuttavimpien toimintapojen löytäminen ei ole niin helppoa, kuin Bregman kirjassaan antaa ymmärtää. Toiseksi se, että jokainen tähtäisi joksikin suureksi vaikuttajaksi ei ole millään tavalla tervettä, koska se johtaa aktivistien väliseen kilpailuun, joka taas tekee muutoksen ajamisesta entistä hankalampaa.

Yksi vaikuttamisen keino, mistä on Ruther Bregman Moraalinen kunnianhimo -kirjassaan mainitsee, on työpaikan valitseminen sen moraalisen kunnianhimon mukaan. Se on kuitenkin melko pieni osa väestöstä, jotka oikeasti pystyvät valitsemaan täysin vapaasti oman työpaikkansa. Suurin osa väestöstä on paineistettu ottamaan vastaan työtä, mitä vain saavat. Toiseksi ekologisesti ja sosiaalisesti kestäviä työpaikkoja ei ole riittävästi tarjolla. Näin ollen, mielestäni työelämään pitäisi ensin luoda enemmän ekologisesti ja sosiaalisesti kestäviä työpaikkoja. Se taas on hyvin vaikeaa niin kauan kuin yhteiskunnan taloudellinen ohjaus tukee fossiilitalouden työpaikkojen säilyttämistä.

Olen itse koittanut aina vaihtaa uraani sen mukaan, minkä olen kuvitellut omiin kykyihini ja resursseihini vaikuttavin tapa ajaa muutosta. Tällä hetkellä myönnän, että en tiedä mitä tekisin seuraavaksi. Yksi keskeinen asia, mihin olen koittanut viime vuodet vaikuttaa on systeemisen lähestymistavan omaksuminen muutoksen ajamisessa. Käytännössä se tarkoittaisi nähdäkseni sitä, että kestävää kehitystä ajavat toimijat pystyisivät toimimaan tehokkaammin yhdessä muutoksen ajamiseksi. Se on osoittautunut kuitenkin äärimmäisen hankalaksi tehtäväksi toteuttaa edes suomalaisten kansalaisjärjestöjen kesken saatika, että saisi synnytettyä jonkin globaalin eri tasojen, sektoreiden ja alojen ihmisiä yhdistävän liikkeen.

Globaaleja yhteiskunnallista muutosta ajavia liikkeitä on jo olemassa kuten juuri edellisestä blogijutussa mainittu Elokapina, joka on osa globaalia Extension Rebellion liikettä. Extension Rebellionin toiminnan keskiössä on kuitenkin lisätä poliittista painetta päättäjille. Viittaan systeemisellä lähestymistavalla enemmän siihen, että muutosta tulisi ajaa monella eri tasolla eli ihmisten ajattelussa ja käyttäytymisessä, kulttuurissa, instituutioissa, yrityksissä, kansalaisyhteiskunnan toimijoissa sekä poliittisessa päätöksenteossa eri sektoreiden (yritys, julkinen, kansalaisyhteiskunta) ja alojen toimijoiden yhteistyöllä. Sitä en tiedä miten tuollainen edellä mainitsemani systeeminen muutos toteutetaan ja sen pohtimiseen sekä systeemin keskinäisriippuvaisuuksien ymmärtämiseen olisi hyvä keskittää enemmän resursseja. Samalla pitäisi myös pohtia, millaista tulevaisuutta muutosta ajavat tahot haluavat. Kestävän kehityksen piirissä toimivilla on nimittäin hyvin erilaisia näkemyksiä siitä, millaiseksi tulevaisuuden yhteiskuntien, kulttuurin ja ihmisten käyttäytymisen ja arjen tulisi muuttua.

Kestävyysmurros vaatii myös poliittista vaikuttamista sekä kulttuurillista ja henkistä muutosta

Muutoksen ajamiseen tarvitaan myös aktivismia ja poliittista vaikuttamista. Poliittisessa vaikuttamisessa keskeisessä asemassa ovat palkansaajajärjestöt, kansalaisjärjestöt, kulttuuritoimijat sekä media. Kaikkien edellä mainittujen toimijoiden vaikuttamismahdollisuuksia on heikennetty lainsäädännöllä sekä taloudellisilla ohjauskeinoilla, mikä tekee muutoksen ajamisesta entistä haasteellisempaa.

Poliittisessa vaikuttamisessa yksi tehokkain keino ovat olleet poliittiset lakot. Suomessa merkittävimmät parannukset työoloihin ja ihmisoikeuksiin on saatu lakkojen avulla. Aiemmin suhtauduin hieman turhautuneesti palkansaajajärjestöjen haluttomuuteen käyttää lakkoasetta ekologisesti ja sosiaalisesti kestävän yhteiskunnallisen muutoksen ajamiseksi. Nykyään ymmärrän heidän päätösten taustaa paremmin. Nykyinen hallitus teki sen, mitä varmasti palkansaajajärjestöt ovat vuosia pelänneet: Hallitus teki lakko-oikeutta rajoittavia lakiuudistuksia, joiden myötä poliittisia lakkoja rajoitettiin niin rajusti, että käytännössä niitä ei kannata järjestää. Poliittisten lakkojen rajoittamisen myötä poliittisen muutoksen ajamisesta tuli huomattavasti entistä vaikeampaa.

Kestävyysmurros vaatii myös aktiivista kansalaisyhteiskuntaa, joka pyrkii vauhdittamaan poliittisia muutoksia. Ongelmana tuossa asetelmassa on, että kansalaisyhteiskunnan tekemä työ lepää harvojen palkattujen asiantuntijoiden sekä palkattomana toimivien aktiivien varassa. Nykyinen hallitus on vaikeuttanut kansalaisyhteiskunnan toimintamahdollisuuksia lopettamalla monia kansalaisyhteiskunnan toiminnan kannalta keskeisiä rahoituslähteitä. Leikkausten myötä kansalaisyhteiskunnan toiminnasta häviää paljon ammatillista osaamista ja vaikuttamistyö jää entistä enemmän pääosin täysin palkattomana toimivien aktiivien varaan. Asetelma luo epäreilun paineen palkattomaa työtä tekeville aktiiveille, jotka usein tekevät vaikuttamistyötä oman päivätyön tai opiskelun ohessa. Kansalaisyhteiskunnan tekemälle työlle pitäisi saada sille kuuluva arvostus ja turvata toimintamahdollisuudet riittävällä rahoituksella. Nykyiset työpaikat ovat vielä hyvin vahvasti kytköksissä fossiilitalouteen, josta irrottautumiseksi tarvitaan radikaalia työelämän muutosta. Muutoksen myötä kansalaisyhteiskunnassa tehtävä työ takaisi tekijöilleen riittävän toimeentulon.

Täytyy kuitenkin myös todeta, että edustuksellinen demokratia on tällä hetkellä niin pahassa kriisissä, ettei meidän kannata enää vain tuudittautua edustuksellisen demokratian kykyyn ratkaista vallitsevia kriisejä. Aktiivista muutoksen ajamista pitäisi tapahtua yhteiskunnan kaikilla tasoilla ja aloilla. Kestävän kehityksen ajamisessa on unohdettu kulttuurillinen muutos sekä ihmisten henkinen muutos, jota käsittelin edellisessä blogijutussa. Yhtenä keskeisenä alana muutoksen ajamisessa ovatkin kulttuuritoimijat. Kulttuurillista muutostarvetta voi miettiä tarkastelemalla nykyisten elämäntapojen syntymistä.

Nykyinen kulutuskeskeinen elämäntavan synnyssä esimerkeillä on ollut merkittävä vaikutus. Elokuvissa menestynyttä ihmistä on usein kuvattu usein varakkaana ihmisenä, joka on saavuttanut varakkuutensa kovalla työllä eli niin sanotut “ryysyistä rikkauksiin”- tarinat ovat kautta aikain olleet elokuvien suosikkiaihe. Elämme kuitenkin tilanteessa, jossa ekologiset rajat ovat tulleet vastaan. Ekologisissa rajoissa pysyminen tarkoittaa myös luonnonvarojen kulutuksen vähentämistä ja tutkimuksista on selkeästi osoitettu, kuinka vaurastuminen lisää luonnonvarojen kuluttamista sekä kasvihuonekaasupäästöjä. Näin ollen vaurastumisesta on tullut “nollasummapeliä” eli toisen vaurastuminen heikentää toisten mahdollisuutta saavuttaa hyvään elämään tarvittava elintaso ekologisissa rajoissa. Siksi tarvitaan uusia menestystarinoita, jotka perustuvat aineettomiin kokemuksiin, kuten terveiden ihmissuhteiden ja hyvän tekemisen tuomaan henkiseen hyvinvointiin. Tässä muutoksessa kulttuuritoimijoilla on keskeinen rooli.

Kulttuurillisen muutoksen ajamisessa on myös monia haasteita. Nykyinen hallitus on heikentänyt myös kulttuuritoimijoiden toimintamahdollisuuksia leikkaamalla kulttuurille suunnattuja valtion tukia. Kuulen myös usein argumentteja, joiden mukaan kulttuurilliseen ja ihmisten henkiseen muutoksen ajamiseen ei ole aikaa, koska olemme jo niin pitkällä monikriisin syövereissä. Nykyisen informaatioteknologian avulla kuitenkin kulttuurillinen ja henkinen muutos saattaisi olla melko nopeakin prosessi, jos siihen vaan panostettaisiin monesta eri suunnasta tarpeeksi resursseja. Tosin somejätit ovat lyöttäytyneet yhteen Trumpin kaltaisten ekologista ja sosiaalista kestävyyttä vastustavien tahojen kanssa, mikä tekee muutoksen ajamisesta entistä haasteellisempaa.

Populismi ja sen synnyttämä polarisaatio sekä fasismi ovat merkittävimpiä kestävää kehitystä haastavia ilmiöitä. “Somejätit” vaikuttavat osaltaan merkittävästi edellä mainittujen ilmiöiden kehittymiseen. Olisikin tärkeää pohtia, miksi fasistiset liikkeet saavat niin paljon kannatusta. Toiseksi tulisi pohtia, keihin tulisi ensisijaisesti vaikuttaa kestävän kehityksen edistämiseksi ja miten saataisiin synnytettyä kestävän kehityksen periaatteita korostava kulttuurillinen muutos.

Tässä ja edellisessä blogijutussa olen pohtinut kestävän kehityksen ajamisen haasteita monesta eri näkökulmasta ja ongelma on niin monimutkainen, ettei sitä pysty muutamassa blogijutussa tyhjentävästi käsittelemään. Haluan myös kannustaa ihmisiä löytämään itselleen sopivin tapa ajaa muutosta. Eikä kaikkien tietenkään tarvitse tai edes kannata ryhtyä pohtimaan jotenkin vaikuttavimpia tapoja ajaa muutosta, koska se saattaa johtaa viivyttelyyn ja toimimattomuuteen. Tärkeintä on, että tekeminen on itselle mielekästä ja se tuo itselle merkityksellisyyttä.

Kirjoittaja:
Timo Kuusiola, Creaturan puheenjohtaja ja toiminnanjohtaja